Tällaista se sitten kai on, kun omistaa työkoiran: koko ajan tulee kutsuja ja hälytyksiä... :D Toisin sanoen Lolaa pyydettiin taas kärrykoiraksi, ja tällä kertaa Paimioon Nairakosken voimakonepäiville! Kun sitten lauantaiaamuna kymmeneltä löysin itseni traktoreiden, hiehojen, alpakoiden ja tsädääm Kike Elomaan keskeltä piti taas miettiä, mihin sitä koiratouhuissa oikein päätyykään. Lola ei ole siis ennen vetänyt rattaita, mutta jälleen kerran se käyttäytyi kuin unelma, eikä perässä roikkuneet kärryt häirinneet sen menoa lainkaan. Toisaalta Lola ei olekaan kovin meneväistä sorttia ;) Tarton kanssa olen jo ehtinyt tottumaan siihen, että kaikkea ihmetellään ja kaikkien luo pitää päästä ja kaikki on kivaa ja ihmeellistä, joten oli ylipäätänsä oli ihanaa olla rauhallisen Lolan kanssa liikenteessä. Myös varsinaiset hommat Lola hoiti kunnialla kotiin. Se tiesi heti homman nimen ja veti lapsia kuin vanha tekijä.
Teemapäivä veti kuitenkin puoleensa enemmän raavaita farmarimiehiä kuin lapsia, joten Lola ja vetokaverina ollut saksanpaimenkoira Eetu pääsivät aika helpolla, mikä oli hyvä, kun sää muuttui päivän aikana todella kuumaksi. Ihan toimettomaksi koirat eivät silti jääneet, vaan olivat jatkuvan halailun ja ihastelun kohteena. Tulen aina niin hyvälle päälle, kun Lola saa olla lasten keskellä, siitä oikein näkee miten se nauttii :)
Paimiosta kotiuduttuamme nappasin Tarton ja Samin mukaan, ja kävimme vielä uittamassa koirat. Menimme Uittamon tanssilavan viereen pienelle rantapläntille aivan uimarannan viereen, ja tytöt olivat innoissaan. Tartohan käyttäytyy vedessä niin kuin koiran kuuluukin - se hakee kepin vedestä ja tuo sen sitten heitettäväksi uudelleen. Lola on paljon persoonallisempi, se pluttaa rantavedessä, työntää pään upoksiin ja auraa vettä kuonollaan? Lolallahan katkesi kannuskynsi noin kuukausi sitten, eikä se ole voinut päästä uimaan, ja ehkä sen seurauksena se päätyi vahtimaan vesialuetta tiukasti. Se nimittäin marssi vedessä edestakaisin ja haukkui ja ulvoi yksinään kovaan ääneen... Ja jos Tarto tuli lähelle niin sen haukkuminen vaan yltyi, vaan minkäs teet kun on kyseessä Lolan meri :D Lopulta Lola piti väkivalloin repiä vedestä pois, kun raukkaparka olisi ulvonut siellä äänensä käheäksi. Ehkä ensi kerralla saan ikuistettua hetken videolle!
Nyt kun mun loma on ohi, Sami on valittanut tyttöjen käyttäytyvän huonosti, ja tilanteen olevan lähinnä tällainen:
Ensi viikolla on Tarton verikontrolli, joten pitäkäähän kaikki peukkuja pystyssä!
Eilen oli surullinen päivä, sillä äitini Mira -briardi laitettiin ikiuneen. Vaikka mummokoiran vointi on tämän kevään aikana tasaisesti huonontunut ja päätökseen on voinut valmistautua, on ikävä kuitenkin suuri. Mira oli myös perheemme ensimmäinen briardi, ja todella osoitti millainen sekopäinen, touhukas, vilkas ja jääräpäinen rotu briardi onkaan <3 Toisaalta olen myös onnellinen siitä, että Mira eli näinkin vanhaksi, ja sai nauttia todellisena matriarkkana vanhan koiran elämästä masu herkkuja pullollaan.
Samalla on myös myönnettävä, että ensimmäistä kertaa yli vuoteen oma oloni helpottui hieman, sillä haluan ajatella, että nyt Mira on pitämässä Fetalle seuraa <3.
Tässä muutamia kuvia tytöistä vuosien varrella:
Jotenkin näin kesäloman aikana on tuntunut vaikealta päivittää blogia, vaikka koirien kanssa on tullut tehtyä vaikka mitä!
Kesäkuun lopussa suuntasin Tarton, vanhempieni ja Auran kanssa Viroon näyttelyreissulle. Osallistuimme siis yhteensä kahteen näyttelyyn, toiseen Haapsalussa ja toiseen Luigessa. Haapsalun näyttely meni kyllä meidän osalta persiilleen, sille Tarppa 9kk oli matkustuksesta, vieraasta yöpymispaikasta ja uusista koirista niin väsynyt, ettei se enää lauantaina näyttelypaikalla jaksanut keskittyä ollenkaan ja kehäesiintymisen se sitten suoritti lähinnä kahdella tassulla seisten. Tietenkään mikään ei oikeasti ollut Tarton vika, vaan minun olisi pitänyt ymmärtää, että kehäänmeno saattaisi olla tytölle liikaa. Olin itsekin väsynyt ja stressaantunut eikä sateinen sää yhtään piristänyt. Kaikesta huolimatta Tarto sai erinomaisen arvostelun ja tuomarilta vinkkejä koiran itsetunnon kehittämiseen. Näyttelyn jälkeen lähdimmekin heti kohti Luigea, ja kyllä Tarto vaan niin mun tyttöni on, sillä molemmat rentouduimme heti kun pääsimme omaan siistiin hotellihuoneeseen, jossa oli oma siisti suihku! (En ole hostellien suurin ystävä).
Tässä hotellissa saimme molemmat vihdoinkin vähän nukuttua, ja päätin ottaa ihan uuden asenteen koko näyttelyyn. Menimme siis paikan päälle pitämään hauskaa ja vähän treenailemaan tokoakin, mutta Tarton mielestä ihan parasta oli päästä leikkimään Balatro -velipojan kanssa! :) Sisarukset saivat siis päivän aikana leikkiä moneen otteeseen, eivätkä kyllästyneet toisiinsa ollenkaan. Matkalla kehään otin mukaani vielä salaisen aseen, nimittäin vinkupallon! Tuloksena sitten kehässä kauniisti ravaava Tarto, joka esiintyi kuin mikäkin kehäkonkari myös tuomarin tutkiessa. Tuntui niin hyvältä huomata, että remmin päässä on se oma itsevarma koira, johon olen niin tykästynyt ;) Tietenkin samalla tuli jälleen kerran todistettua oikeaksi se, että vika on aina remmin toisessa päässä... Kaiken lisäksi tiedostan oikein hyvin sen, etten osaa esittää koiraa ja se hermostuttaa aina ennen kehään menoa, joten asialle pitää varmaankin tehdä jotain.
Jokatapauksessa reissu oli ihan huippu, ja oli hauskaa nähdä Tiinaa ja Annemaita, sekä tietenkin Breiviä ja Balatroa. Myös Tarton Bonus -veli käväisi Haapsalussa moikkaamassa, ja molemmat veljet olivat kyllä komeita miehenalkuja ;) Kaikkein tyytyväisin olen kuitenkin siihen, millainen Tarto oli matkakumppanina. Olimme sitten autossa, laivalla tai ravintolassa syömässä se käyttäytyi hienosti ja sen kanssa oli helppoa matkustaa. Väsyessään se oli koominen yrittäessään hakea tukea Aurasta, joka lopulta päästikin ärsyttävän mustan rääpäleen viereensä kävelemään, ainakin hetkittäin :)
Tässä muutamia kuvia reissusta:
Viime lauantaina olikin sitten suuntana Järvenpää, kun lähdimme äidin kanssa saatanan aikaisin briardien erikoisnäyttelyyn ja tokomestikseen. Aikaiseen lähtöön olikin syynä nimenomaan tuo tokomestis, johon äiti oli Auran kanssa ilmoittautunut ja hyvä niin, voittivat meinaan koko potin :) Päivä oli kuitenkin aika pitkä, ja Tarto alkoi päivän aikana selvästi väsyä jo ennen omaa kehäänsä. Se kuitenkin käyttäytyi hienosti ja osasi selkeästi rentoutua omassa häkissään. Lolliskin pääsi mukaan reissulle, mutta se kiukutteli kyllä häkissään huomattavasti enemmän :D Aloin myös tapani mukaan hermoilla esittämistä, enkä saanut ketään händläämään sitä kehässä, joten päätin suosiolla skipata koko näyttelyn :D Ei ehkä mikään fiksu päätös, mutta rentouduin ainakin itse heti ja loppupäivän ihastelin sitten muiden kauniita koiria sekä tietenkin omiani. Tietenkään en jatkossa voi opiskelibudjetillani ilmoittaa koiria näyttelyyn ja sitten paikanpäällä päättää etten menekään, mutta nyt aion kuitenkin skarpata näyttelyesittämisen suhteen etten olisi aina niin pelko persiissä. Ja tulipahan käytyä Järvenpäässä!
Kesäloman alkamisen kunniaksi lähdin tänään aamukahdeksalta Tarton kanssa Lietoon pieneläinklinikalle verikoekontrollia varten. Paikalle ei kuitenkaan ollut vakkarieläinlääkäriä vaan kesälomasijainen, mutta tuntui silti paremmalta mennä tuttuun paikkaan kuin Tuhatjalkaan kontrolliin. Olin jostain syystä ajatellut, etten saa tuloksia heti, enkä ollut yhtään valmistautunut niitä kuulemaankaan... Toinen maksa-arvo oli kuitenkin normaali, ja toinen hieman koholla. Arvo ei kuitenkaan ollut niin suuri, että siitä olisi voinut lääkärin mukaan suoraan jotain päätellä (eikä se siis ainakaan viitannut jättimäiseen maksavaurioon), joten 4 viikon kuluttua on uusi verikoe. Maksan elpymiskyky on kuitenkin hyvä, mutta toipuminen vie aikaa. Ilmeisesti nämä sitten olivat hyviä uutisia, mutta omalla kohdalla vie vähän aikaa, että saan paniikin rauhoittumaan.
Tarto voi kuitenkin paremmin kuin hyvin, se on pirteä oma itsensä ja pari kertaa ollaan käyty jo tokotreeneissäkin. Eilen viimeksi olimme Haunisissa TPH:n kentällä, ja tyttö toimi hienosti. Otin sen kanssa seuraamista ja etenkin käännöksiä, paikallaoloa ja luoksetuloa. Se ei myöskään reagoinnut sen suuremmin viereiseltä kentältä kuuluviin laukauksiin. Myös Lollis oli eilen mukana ja Tarton treenaamisen jälkeen sekin pääsi treenaamaan (=leikkimään ja riehumaan) mun kanssa. Se innostuu aina niin paljon päästessään tekemään "koirien juttuja" ettei sen touhuille voi kuin nauraa :)
Kyllä, Lola oli tänään luonnetestissä Kaarinassa, ja samaan testiin pääsi osallistumaan myös äiti ja Aura. Olin jo ehtinyt eilisillasta asti testiä jännittämään, vaikkei siinä ollutkaan mitään mihin itse juurikaan voisi vaikuttaa. Jännityksen tilalle tuli kuitenkin ärsyyntyminen, sillä koko päivän satoi aivan kaatamalla ja testit olivat tunnin myöhässä... Ehdimme siinä sitten hyvin katsella pari suoritusta, ja selkeästi rankkasade vaikutti myös koiriin.
Tuomareina testissä olivat siis Tarja Matsuoi ja Sirkka Lempinen. Sain heti aluksi kertoa hieman Lolan historiaa, sekä myös sen, ettei Lola leiki. Tai leikkiihän se, muttei leluilla :))
Kelkan Lola hoiti itselleen hyvin tyypilliseen tapaan, eikä siis juuri reagoinut siihen. Huomasin jo testin aikana, miten Lola otti musta tukea jatkuvasti, ja tietenkin olen siitä tosi tyytyväinen. Se ei kuitenkaan ole ollut meillä vielä vuottakaan, mutta selkeästi ottaa/saa musta tukea. Olin kuitenkin ehkä hieman yllättynyt siitä, miten nopeasti Lola meni kelkkaa katsomaan, eikä se oikeastaan vaikuttanut pelokkaalta.
Lolan puolustamista odotin innolla, sillä sen käyttäytymisestä vastaanvanlaisessa tilanteessa en osannut sanoa yhtään mitään. Se kuitenkin käyttäytyi aika odotetusti, ja tuomarit totesivatkin sen olettavan, että mä hoidan epämukavat tilanteet sen puolesta. Siitä taas olin aivan varma, että heti tilanteen rauettua se on oma avoin itsensä, ja niin kävikin.
Haalari ja tynnyrikään eivät juuri Lolaa hätkäyttäneet, kun se huomasi että minä jatkoin matkaani rauhallisesti niin se totesi tilanteen olevan myös hänen osaltaan ohitse. Myöskään tässä eivät esineet jääneet vaivaamaan sitä, vaan se meni rohkeasti niitä katsomaan (joskin ilman sen suurempaa mielenkiintoa). Ehkä koko testin aikana olisin toivonut Lolan reagoivan enemmän, mutta toisaalta ehkä sen tyyli on kulkea ympäriinsä rauhallisin mielin häiriöistä huolimatta :)
Pimeässä huoneessa Lola toimi yllättävänkin näppärästi, bongasi ensin tuomarin, sai sitten musta hajun ja nuuhkittuaan hetken suunnisti mun luokse. Ja voi että se oli iloinen, etten päässytkään katoamaan siltä! Ilo vaan oli lyhytaikaista, kun seuraavaksi sidoin Lolan seinään ja se jäi yksinään hyökkäyksen kohteeksi. Tuomari pääsi Lolaa todella lähelle ennenkuin se alkoi puolustaa itseään. Kiinnostavaa oli myös se, että Lolan ja Auran reaktiot olivat tässä lähes samanlaiset. En ole tullut asiaa aikaisemmin edes ajatelleeksi, mutta olen huomannut samaa piirrettä Lolassa myös kotona. Se voi maata levällään lattialla, kun Kinnas ja Tarto riehuvat keskenään ja pomppivat sen yli, ja vasta pitkän ajan kuluttua se yhtäkkiä nousee ja ärähtää. Liika on siis liikaa. Ja tuomari sanoikin, että Lolassa on briardia sisällä, eikä sitä ehkä kannata härkkiä. No ei härkitä sitten! :)
Lopuksi olikin sitten laukauspelottomuuden testaus, ja tiesin jo ennalta, että Lola voi paukkuihin reagoida. Niinhän se sitten tekikin, muttei onneksi ollut mitenkään pelokas vaan lähinnä hämillään.
Testin päätyttyä olo oli helpottunut, mutta myös tyytyväinen. Suuria yllätyksiä ei tullut, ja kaikkein parasta oli tosiaan huomata se, miten Lola turvautuu muhun. Koen siis olevani melko onnistunut kodinvaihtajakoiran omistaja! Vaikka Lola oli testin jälkeen rättiväsynyt, se ei vaikuttanut stressaantuneelta. Se oli myös selkeästi nauttinut päivästä ja tulee koko ajan tähän vierelle kerjäämään rapsutuksia ja heiluttamaan häntää :) Meidän hajonneesta sohvasta on enää divaaniosa jäljellä ja tein siihen Lolalla pedin:
LUONNETESTIPÖYTÄKIRJA
TOIMINTAKYKY +1, kohtuullinen (15)
TERÄVYYS +3, kohtuullinen ilman jäljelle jäävää hyökkäyshalua (3)
PUOLUSTUSHALU +1, pieni (1)
TAISTELUHALU -2, riittämätön (-20)
HERMORAKENNE +1, hieman rauhaton (35)
TEMPERAMENTTI +2, kohtuullisen vilkas (30)
KOVUUS +1, hieman pehmeä (8)
LUOKSEPÄÄSTÄVYYS +3, hyväntahtoinen, luoksepäästävä, avoin (45)
Viime viikko oli yksi kauheimmista koskaan, ja nyt kun ajatukset on vähän selvinneet on kai hyvä kirjoitella siitä tännekin...
Lähdin siis viime tiistaina töihin ihan normaalisti puoli kymmenen aikoihin, ja tullessani takaisin viiden jälkeen kotona odotti kaksi riehakasta koiraa ja yksi syöty
d -vitamiinipurkki. Sami oli myös ollut poissa koko päivän, enkä ollut varma kumpi tytöistä oli purkin syönyt. En myöskään ollut nähnyt purkkia ennen (sen alkuperä on edelleen arvoitus) enkä osannut sanoa oliko purkki tyhjä vai täynnä... Vaikka koirat molemmat voivat hyvin, soitin Tuhatjalan päivystykseen. Onneksi päivystyksessä tällaisia tapauksia oli sattunut ennenkin, ja he neuvoivat tarkastamaan oliko vitamiineihin lisätty ksylitolia. D -vitamiinihan ei ole koirille kovinkaan vaarallista, mutta voi aiheuttaa ripulin. Vaikka tässä purkissa ksylitolia oli käytetty makeutusaineena, ei mistään löytynyt tietoa siitä miten paljon. Päivystyksessä ohjeistettiin ainoastaan antamaan koirille ruokaa, ja soittamaan jos oireita ilmaantuu...
Melkein heti puhelun jälkeen Tarto meni etuovelle seisomaan ja alkoi heijaamaan itseään edestakaisin. Luulin ensin että se oksentaa, mutten saanut siihen mitään kontaktia ja lopulta se lyyhistyi lattialle. Onneksi olin kotiin tullessani puhunut puhelimessa äidin kanssa ja kertonut jo hänelle tapahtuneesta, joten äiti oli lähtövalmiudessa ja lähti siis heti ajamaan meillepäin. Tarto oli jo aivan eloton, mutta sain kannettua sen sylissäni pihalla kyytiä odottamaan. En kyllä ikinä unohda sitä tunnetta, kun oma pentukoira on aivan vetelänä sylissä, ja aloin itse mennä paniikkiin kun tajusin Tarton olevan kuolemaisillaan. Pihalla se tyhjensi rakkonsa ja anaalirauhasensa syliini ja kouristeli, se sai käytännössä epilepsiakohtauksen. Kun äiti sitten tuli, tunsin Tarton hengityksen enää vain heikkoina puhalluksina sen kirsusta. Onneksi Tuhatjalkaan on vain lyhyt matka, vaikka sekin tuntui pitkältä. En myöskään automatkan aikana päässyt puhelinpäivystyksen läpi, joten en voinut ilmoittaa tulostamme. Hyppäsin siis heti päivystyksen ovella autosta ulos Tarto sylissäni ja vaan marssin tiskin ohi huutaen ksylitolikoiran tulleen. Ja samantien Tarton ympärille ilmeistyi eläinlääkäri ja useita hoitajia, jotka kanyloivat molemmat etutassut glukoositiputusta varten ja hieroivat ravintogeeliä sen ikeniin. Eläinlääkäri oli mahdottoman taitava ja rauhallinen, otti tilanteen haltuun oli selvää, että Tarto sai niin hyvää hoitoa kuin mahdollista. Minut jopa komennettiin lattialle istumaan, koska olin pyörtymäisilläni kauhusta.
Kun Tarton hoito oli saatu kunnolla käyntiin, lähdimme eläinlääkärin käskystä hetkeksi ulos kävelemään. Palasimme takaisin parin tunnin päästä, ja sainkin viedä Tarton pissalle. Vaikka tyttöparka oli ihan tokkurassa, yhtäkkiä se tunnisti meidät ja alkoi heiluttaa häntää ihan innoissaan :) Nopeasti se kuitenkin väsähti entiselleen, mutta sain istuskella sen vieressä rauhassa samalla kun odottelin Samia töistä.
Kun sitten myöhemmin lähdimme kotiin, sovimme, että saan tulla hakemaan Tarton kotiin aamukahdeksalta. Siihen mennessä eivät Tarton glukoosiarvot olleet nousseet tarpeeksi, joten uusi aika sovittiin kahdeltatoista. Vielä silloinkaan eivät arvot olleet tarpeeksi hyvät, mutta sain kuitenkin käydä taas katsomassa Tartoa. Tässä vaiheessa se olikin jo paljon pirteämpi, ja tuntui aivan sanoinkuvaamattoman hyvältä nähdä se virkeänä häkissään. Se ei ollut aamulla suostunut syömään ja sitä oltiin "pakkoruokittu" ruiskulla, vaan heti kun olin sen vieressä se vetäisi (eläinlääkärin ihmetykseksi) ruokakuppinsa tyhjäksi :D Hassu tyttö! Kaiken lisäksi sille oli tehty sideharsosta ponnari, ja sain kuulla eläinlääkärin nukkuneen sen vierellä! Tartosta siis todella pidettiin niin hyvää huolta kuin mahdollista <3
Lopulta pääsin hakemaan Tartoa kotiin vasta iltakymmeneltä, vaan se ei haitannut kun tärkeintä oli saada se kotiin. Heti kun pääsimme eläinlääkäriin, Tarto tunnisti äänemme ja alkoi pitää aivan käsittämätöntä meteliä häkissään, enkä kyllä ole ikinä ollut niin onnellinen kuullessani sen haukkuvan. Hoitajien mukaan se oli koko ajan käyttäytynyt nätisti, ollut hiljaa ja antanut hoitaa itseään kauniisti, eivätkä he ennen häkkiin vilkaisua uskoneet, että ulina lähti "heidän Tartostaan" :)
Lähdin melkein heti kotiin päästyämme hakemaan vielä vanhempieni luota kauluria Tartolle, mutta kun tulimme takaisin kotiin se oli saanut toisesta tassustaan siteen pois ja haava oli auennut. Rättiväsyneenä ja lievästi stressaantuneena en voinut uskoa, että pitäisi vielä uudestaan lähteä lääkäriin, mutta onneksi sain vuodon tyrehdytettyä ja haavan sidottua uudelleen, eikä seurauksena sitten ollutkaan kuin kuivuneet verilätäköt eteisen lattialla... Ensimmäisen yön Sami ja minä nukuimmekin Tarton kanssa lattialla, ja heräsin tunnin välein antamaan sille pienen kourallisen ruokaa, sekä hieromaan ravintolisää sen ikeniin. Yö sujui kuitenkin hyvin ja ruoka pysyi sisällä.
Pari päivää siis ruokin Tartoa parin tunnin välein, mutta jo perjantaina sen vointi oli selkeästi tasaantunut eikä se enää ollut kovin väsynytkään. Viikonlopun aikana se oli jo aivan oma itsensä ja nyt on vaikea kuvitella sen missään tiputuksessa ikinä olleenkaan kun katsoo sen riehumista. Toistaiseksi sen kanssa pitää kuitenkin vielä ottaa rauhallisesti, ja vaikka kriittisin vaihe on ohi, mahdollisen maksavaurion vuoksi meille on varattu aika verikontrolliin ensi viikolle. Pikkuhiljaa tuntuu siltä, että omakin ahdistus alkaa hiljalleen laueta, mutta on vaikea edes käsittää miten läheltä-piti -tilanne tuo oikeasti oli. Fetan kohdalla jouduin seuraamaan sitä, miten elämä pikkuhiljaa katosi koirastani pois, nyt näin miten kaikki meinasi olla ohi aivan silmänräpäyksessä. Kumpaakaan en halua kokea uudestaan, enkä osaa kuvailla miltä se tuntuu kun kaikki kääntyikin parhain päin. Kaiken lisäksi Lolalla alkoi loppuviikosta varmaankin helteistä johtuen ripuli, joka ei ottanut loppuakseen millään. Kotona siis riittää tekemistä kakka-aromien tuulettamisessa ja veriläikkien moppaamisessa, vaan ovatpahan kaikki ainakin hengissä <3
Käväisin tänään tyttöjen kanssa nopeasti vanhempieni luona palauttamassa navigaattorin, ja päätimme tehdä nopeasti lenkin kaikkien koirien kanssa. Olin tullut melkein suoraan töistä, joten en ollut edes vaihtanut päälle sitä kurapukua, vaikka sen pitäisi olla pakollinen näiden mun koirien kanssa ulkoiltaessa. Päädyin taluttamaan vain Tartoa, sillä ei meinannut pysyä karvoissaan kun kaikki sen parhaat kaverit olivat ulkona :D Raukkaparka veti niin paljon, että oksensi melkein heti aikaisemmin juomansa vedet ulos... Olin siis melko turhautunut, koska tiedän sen osaavan kävellä nätistikin, mutta tiesin myös etten saisi innokasta junioria pitämään minua kiinnostavampana kuin muita koiria. Heti kun pääsimme vähän rauhallisemmalle alueelle, Lola ja Aura päästettiin irti. Lola päätyi ojan pohjalle heti arvioituaan hyppyetäisyyden väärin, vaan eihän tuollaiset pikkuseikat ketään häiritse. Toisella puolella tietä onkin sitten hieman suurempi "oja", joka on syvä, noin 5 metriä leveä, täynnä hirveää paskaliejua ja johtaa mereen. Sinne on pari laskupaikkaa, mutta suurimmaksi osaksi ojan seinämät ovat korkeat ja lähes pystysuorat. Ilmeisesti pitkään talveen kyllästyneenä Lola päätti heittää talviturkin pois heti ojan bongattuaan, eikä mun karjaisuista ollut mitään hyötyä. Annoin siis Tarton äidille, juoksin kovaa ojan luo... eikä Lolaa näkynyt missään. Kuulin vai polskintaa jostain kauempaa, sekä tietysti nauruun tikahtuvan äidin... Hetken huudettuani olin varma, että Lola on paniikissa ja hukkuu tai ei löydä/pääse pois, ja ryntäsin itse ojaan sen perässä.
Tässä vaiheessa pitää huomioida se, että opiskelijabudjetilla ei kovin usein osteta Conversen tennareita, ja vielä harvemmin niiden kanssa hypätään ällöttävään liejuojaan. Huh huh. Kun olin polviani myöten ojassa, Lola ilmestyi näkyviin tien puolelta, ja tietenkin onnesta soikeana :'D. Voi luoja että olin vihainen!! Ja niin oli itseasiassa Aurakin, jolla meni hermot Lolan karattua ilman hänen lupaansa :D Itseasiassa ainut jota ei mun suuttumiseni hetkauttanut, oli Lola itse, joka jatkoi lenkkiä tyytyväisenä. Eipähän Tartokaan vetänyt sitten remmissä, katseli mua vaan ihmeissään.
Lopulta päästimme sitten Lolan, Tarton ja Miran kaikki yhdessä uimaan heti, kun oja oli kaukana takana. Tartolla on erikoinen tapa peruuttaa, kun se on ihmeissään, ja niin se teki nytkin veteen päästyään, ja ajautui siis kauemmas rannasta. En kuitenkaan ollut valmis ryntäämään uudestaan veteen, ja Tarto selviytyikin hommasta hienosti uimalla ihan itse! Vesi ei siis todellakaan pelottanut sitä, vaan se nautti lähes yhtä paljon kuin ääliö isosiskonsa... Myös Mira -mummo oli onnessaan, kun pääsi muiden mukaan ja vielä uimaan!
Se on kyllä uskomatonta miten tärkeitä nuo koirat vaan ovat, eikä siinä (mahdollisen) hädän hetkellä ehdi kauheasti mitään muuta ajattelemaan kuin oman koiran pelastamista. Ja pahinta on kyllä se, ettei tuosta voi olla edes vihainen! Kaikki kiukku laantuu heti, kun näkee toisen haisevan ja aurinkoisen naaman :D
