Sisällön tarjoaa Blogger.

Perkeleen vesipeto

Käväisin tänään tyttöjen kanssa nopeasti vanhempieni luona palauttamassa navigaattorin, ja päätimme tehdä nopeasti lenkin kaikkien koirien kanssa. Olin tullut melkein suoraan töistä, joten en ollut edes vaihtanut päälle sitä kurapukua, vaikka sen pitäisi olla pakollinen näiden mun koirien kanssa ulkoiltaessa. Päädyin taluttamaan vain Tartoa, sillä ei meinannut pysyä karvoissaan kun kaikki sen parhaat kaverit olivat ulkona :D Raukkaparka veti niin paljon, että oksensi melkein heti aikaisemmin juomansa vedet ulos... Olin siis melko turhautunut, koska tiedän sen osaavan kävellä nätistikin, mutta tiesin myös etten saisi innokasta junioria pitämään minua kiinnostavampana kuin muita koiria. Heti kun pääsimme vähän rauhallisemmalle alueelle, Lola ja Aura päästettiin irti. Lola päätyi ojan pohjalle heti arvioituaan hyppyetäisyyden väärin, vaan eihän tuollaiset pikkuseikat ketään häiritse. Toisella puolella tietä onkin sitten hieman suurempi "oja", joka on syvä, noin 5 metriä leveä, täynnä hirveää paskaliejua ja johtaa mereen. Sinne on pari laskupaikkaa, mutta suurimmaksi osaksi ojan seinämät ovat korkeat ja lähes pystysuorat. Ilmeisesti pitkään talveen kyllästyneenä Lola päätti heittää talviturkin pois heti ojan bongattuaan, eikä mun karjaisuista ollut mitään hyötyä. Annoin siis Tarton äidille, juoksin kovaa ojan luo... eikä Lolaa näkynyt missään. Kuulin vai polskintaa jostain kauempaa, sekä tietysti nauruun tikahtuvan äidin... Hetken huudettuani olin varma, että Lola on paniikissa ja hukkuu tai ei löydä/pääse pois, ja ryntäsin itse ojaan sen perässä.

Tässä vaiheessa pitää huomioida se, että opiskelijabudjetilla ei kovin usein osteta Conversen tennareita, ja vielä harvemmin niiden kanssa hypätään ällöttävään liejuojaan. Huh huh. Kun olin polviani myöten ojassa, Lola ilmestyi näkyviin tien puolelta, ja tietenkin onnesta soikeana :'D. Voi luoja että olin vihainen!! Ja niin oli itseasiassa Aurakin, jolla meni hermot Lolan karattua ilman hänen lupaansa :D Itseasiassa ainut jota ei mun suuttumiseni hetkauttanut, oli Lola itse, joka jatkoi lenkkiä tyytyväisenä. Eipähän Tartokaan vetänyt sitten remmissä, katseli mua vaan ihmeissään.

Lopulta päästimme sitten Lolan, Tarton ja Miran kaikki yhdessä uimaan heti, kun oja oli kaukana takana. Tartolla on erikoinen tapa peruuttaa, kun se on ihmeissään, ja niin se teki nytkin veteen päästyään, ja ajautui siis kauemmas rannasta. En kuitenkaan ollut valmis ryntäämään uudestaan veteen, ja Tarto selviytyikin hommasta hienosti uimalla ihan itse! Vesi ei siis todellakaan pelottanut sitä, vaan se nautti lähes yhtä paljon kuin ääliö isosiskonsa... Myös Mira -mummo oli onnessaan, kun pääsi muiden mukaan ja vielä uimaan!

Se on kyllä uskomatonta miten tärkeitä nuo koirat vaan ovat, eikä siinä (mahdollisen) hädän hetkellä ehdi kauheasti mitään muuta ajattelemaan kuin oman koiran pelastamista. Ja pahinta on kyllä se, ettei tuosta voi olla edes vihainen! Kaikki kiukku laantuu heti, kun näkee toisen haisevan ja aurinkoisen naaman :D

Aura, Mira, Lola ja Tarto