Sisällön tarjoaa Blogger.

Haastetta ulkoiluun...

Koirien ulkoiluttaminen on muuttunut meillä viime aikoina melko hankalaksi. Pitkät remmilenkit molempien kanssa ovat historiaa, kun tämä mun etureppu ei ainakaan hetkeen ole katoamassa mihinkään. Usein kyllä lähden kävelemään reippaasti, mutta aika nopeasti reippailu muuttuu epämääräiseksi vaappumiseksi :D Myös selkä temppuilee eli tosiasiat on pakko hyväksyä ja keksiä jotain uutta tilalle koirien aktivoimiseksi.

Toki täältä löytyy tuo toinenkin ulkoiluttaja, mutta Samillapa menikin maanantaina nilkka futistreeneissä niin pahasti, että koirien ulkoilutuksen lisäksi kaikki muukin tekeminen on tällä hetkellä mun vastuulla. Toistaiseksi ei ole tietoa siitä, miten kauan nilkan kestää toipua, mutta tuskimpa Sami kepeistä ihan hetkessä pääsee eroon. Onni onnettomuudessa on se, että jäin itse nyt lomalle ja pystyn ainakin viettämään koirien kanssa mahdollisimman paljon aikaa.

Mä uskon vakaasti siihen, että täyspäinen koira pärjää välillä vähän vähemmälläkin liikunnalla ja treenaamisella. Siitä huolimatta tunnen välillä syyllisyyttä, kun en vaan pysty niiden kanssa touhuamaan samalla tavalla kuin ennen. En sitten tiedä, miten ne alkavat osoittaa mieltään tästä jatkuvasti laiminlyönnistä, mutta toistaiseksi ei mitään oireita ole ilmennyt :D


Tällä hetkellä tytöt saavat siis olla aika paljon vapaana ja riekkua keskenään. Mulle on kaiken helpointa ajaa jonnekin, jossa voin päästää ne vapaaksi ja tallustella omaa tahtiani samalla, kun ne riehuvat minkä kerkeävät. Onneksi noita on nyt sitten kaksi, koska todellakaan tiedä miten saisin ne liikkumaan samalla tavalla ilman leikkikaveria :) Myös kepit ja frisbeet ovat pop - Tarto juoksisi lelujen perään vaikka itsensä hengiltä. Muutaman kerran olen ajanut molemmille (hyvin lyhyttä) jälkeä, ja pienikin nenänkäyttö saa ne ihanan väsyneeksi.





Vaikka ulkoilun määrä onkin vähentynyt, molemmat koirat saavat huomiota varmasti jopa enemmän kuin ennen. Olemme molemmat siis kotona, ja koirat ovat mukana ihan kaikissa arkipuuhissa. Laitan sitten pyykkiä kuivumaan tai imuroin, kolme karvanaamaa on koko ajan apuna. Huomaan myös puhuvani niille lähes taukoamatta, joten järkikin tässä on kai katoamassa... Kaikkein suloisimpia eläimet ovat kuitenkin silloin, kun tulen makuuhuoneeseen lepäämään. Ne ryntäävät kauhealla kiireellä aina mukaan ja nopeasti asettuvat omille paikoilleen kuorsaamaan. Ilmeisesti säännölliset lepotauot sopivat siis niillekin :)

Eilen koirat saivatkin sitten vähän erilaista aktivointia. Aamupäivällä nappasin Lolan mukaan, kun kävin vähän töissä auttamassa, ja palkaksi se sai aamukävelyn Kupittaanpuistossa, pari ranskalaista ja pihviä! Raukka oli niin itseään täynnä, että kotona kompuroi heti portaissa ja murisi leuhkana jo ennen kuin pääsin kotiovesta sisään :') Äiti tuli sitten iltapäivällä Auran kanssa nappaamaan mut ja Tarton kävelylle jokirantaan, jossa oli tapahtumia maalaismarkkinoista mielenosoitukseen. Kävely ihmismassojen keskellä teki Tartolle tosi hyvää ja se käyttäytyi tosi reippaasti koko matkan. Hirveästi se vetää, mutta namin ja vinkupallon kanssa se totteli nätisti ja loppumatkalla se väsyi niin, että totteli ilman lahjontaakin. Matkaan mahtui pari bussimatkaakin, mutta ne olivat selkeästi ihan tuttu juttu ennestään. Itse olin eniten liikuttunut, kun keskustassa nuori mies pomppasi ravintolasta kyselemään Lolan perään heti fawnin briardin bongattuaan. Kyseessä oli siis Lolan omistajan poika, ja koitankin nyt sopia nopeasti treffit koko poppoon kanssa, että pääsevät pitkästä aikaa moikkaamaan Lolleroa :)


Olin itse aivan kuollut kaupunkireissun jälkeen, mutta niin oli kyllä Tartokin. Koko loppuillan se nukkui naurettavan sikeästi niin, että mulla oli aikaa taas puuhailla Lolan kanssa. Jälleen kerran ilman koiria pääsisi varmasti helpommalla, mutta sitten en itse liikkuisi tämänkään vertaa, enkä tosiaan tiedä miten enää osaisin tehdä kotonakaan yhtään mitään ilman tyttöjen läsnäoloa. Koitan vaan lohduttautua sillä, ettei tämä vaihe kestä loputtomiin ja kohta pääsen lenkkeilemään ja treenaamaan taas kunnolla.