Sisällön tarjoaa Blogger.

Ksylitolimyrkytys

Viime viikko oli yksi kauheimmista koskaan, ja nyt kun ajatukset on vähän selvinneet on kai hyvä kirjoitella siitä tännekin...

Lähdin siis viime tiistaina töihin ihan normaalisti puoli kymmenen aikoihin, ja tullessani takaisin viiden jälkeen kotona odotti kaksi riehakasta koiraa ja yksi syöty
d -vitamiinipurkki. Sami oli myös ollut poissa koko päivän, enkä ollut varma kumpi tytöistä oli purkin syönyt. En myöskään ollut nähnyt purkkia ennen (sen alkuperä on edelleen arvoitus) enkä osannut sanoa oliko purkki tyhjä vai täynnä... Vaikka koirat molemmat voivat hyvin, soitin Tuhatjalan päivystykseen. Onneksi päivystyksessä tällaisia tapauksia oli sattunut ennenkin, ja he neuvoivat tarkastamaan oliko vitamiineihin lisätty ksylitolia. D -vitamiinihan ei ole koirille kovinkaan vaarallista, mutta voi aiheuttaa ripulin. Vaikka tässä purkissa ksylitolia oli käytetty makeutusaineena, ei mistään löytynyt tietoa siitä miten paljon. Päivystyksessä ohjeistettiin ainoastaan antamaan koirille ruokaa, ja soittamaan jos oireita ilmaantuu...

Melkein heti puhelun jälkeen Tarto meni etuovelle seisomaan ja alkoi heijaamaan itseään edestakaisin. Luulin ensin että se oksentaa, mutten saanut siihen mitään kontaktia ja lopulta se lyyhistyi lattialle. Onneksi olin kotiin tullessani puhunut puhelimessa äidin kanssa ja kertonut jo hänelle tapahtuneesta, joten äiti oli lähtövalmiudessa ja lähti siis heti ajamaan meillepäin. Tarto oli jo aivan eloton, mutta sain kannettua sen sylissäni pihalla kyytiä odottamaan. En kyllä ikinä unohda sitä tunnetta, kun oma pentukoira on aivan vetelänä sylissä, ja aloin itse mennä paniikkiin kun tajusin Tarton olevan kuolemaisillaan. Pihalla se tyhjensi rakkonsa ja anaalirauhasensa syliini ja kouristeli, se sai käytännössä epilepsiakohtauksen. Kun äiti sitten tuli, tunsin Tarton hengityksen enää vain heikkoina puhalluksina sen kirsusta. Onneksi Tuhatjalkaan on vain lyhyt matka, vaikka sekin tuntui pitkältä. En myöskään automatkan aikana päässyt puhelinpäivystyksen läpi, joten en voinut ilmoittaa tulostamme. Hyppäsin siis heti päivystyksen ovella autosta ulos Tarto sylissäni ja vaan marssin tiskin ohi huutaen ksylitolikoiran tulleen. Ja samantien Tarton ympärille ilmeistyi eläinlääkäri ja useita hoitajia, jotka kanyloivat molemmat etutassut glukoositiputusta varten ja hieroivat ravintogeeliä sen ikeniin. Eläinlääkäri oli mahdottoman taitava ja rauhallinen, otti tilanteen haltuun oli selvää, että Tarto sai niin hyvää hoitoa kuin mahdollista. Minut jopa komennettiin lattialle istumaan, koska olin pyörtymäisilläni kauhusta.

Kun Tarton hoito oli saatu kunnolla käyntiin, lähdimme eläinlääkärin käskystä hetkeksi ulos kävelemään. Palasimme takaisin parin tunnin päästä, ja sainkin viedä Tarton pissalle. Vaikka tyttöparka oli ihan tokkurassa, yhtäkkiä se tunnisti meidät ja alkoi heiluttaa häntää ihan innoissaan :) Nopeasti se kuitenkin väsähti entiselleen, mutta sain istuskella sen vieressä rauhassa samalla kun odottelin Samia töistä.

Kun sitten myöhemmin lähdimme kotiin, sovimme, että saan tulla hakemaan Tarton kotiin aamukahdeksalta. Siihen mennessä eivät Tarton glukoosiarvot olleet nousseet tarpeeksi, joten uusi aika sovittiin kahdeltatoista. Vielä silloinkaan eivät arvot olleet tarpeeksi hyvät, mutta sain kuitenkin käydä taas katsomassa Tartoa. Tässä vaiheessa se olikin jo paljon pirteämpi, ja tuntui aivan sanoinkuvaamattoman hyvältä nähdä se virkeänä häkissään. Se ei ollut aamulla suostunut syömään ja sitä oltiin "pakkoruokittu" ruiskulla, vaan heti kun olin sen vieressä se vetäisi (eläinlääkärin ihmetykseksi) ruokakuppinsa tyhjäksi :D Hassu tyttö! Kaiken lisäksi sille oli tehty sideharsosta ponnari, ja sain kuulla eläinlääkärin nukkuneen sen vierellä! Tartosta siis todella pidettiin niin hyvää huolta kuin mahdollista <3

Lopulta pääsin hakemaan Tartoa kotiin vasta iltakymmeneltä, vaan se ei haitannut kun tärkeintä oli saada se kotiin. Heti kun pääsimme eläinlääkäriin, Tarto tunnisti äänemme ja alkoi pitää aivan käsittämätöntä meteliä häkissään, enkä kyllä ole ikinä ollut niin onnellinen kuullessani sen haukkuvan. Hoitajien mukaan se oli koko ajan käyttäytynyt nätisti, ollut hiljaa ja antanut hoitaa itseään kauniisti, eivätkä he ennen häkkiin vilkaisua uskoneet, että ulina lähti "heidän Tartostaan" :)
Lähdin melkein heti kotiin päästyämme hakemaan vielä vanhempieni luota kauluria Tartolle, mutta kun tulimme takaisin kotiin se oli saanut toisesta tassustaan siteen pois ja haava oli auennut. Rättiväsyneenä ja lievästi stressaantuneena en voinut uskoa, että pitäisi vielä uudestaan lähteä lääkäriin, mutta onneksi sain vuodon tyrehdytettyä ja haavan sidottua uudelleen, eikä seurauksena sitten ollutkaan kuin kuivuneet verilätäköt eteisen lattialla... Ensimmäisen yön Sami ja minä nukuimmekin Tarton kanssa lattialla, ja heräsin tunnin välein antamaan sille pienen kourallisen ruokaa, sekä hieromaan ravintolisää sen ikeniin. Yö sujui kuitenkin hyvin ja ruoka pysyi sisällä.

Pari päivää siis ruokin Tartoa parin tunnin välein, mutta jo perjantaina sen vointi oli selkeästi tasaantunut eikä se enää ollut kovin väsynytkään. Viikonlopun aikana se oli jo aivan oma itsensä ja nyt on vaikea kuvitella sen missään tiputuksessa ikinä olleenkaan kun katsoo sen riehumista. Toistaiseksi sen kanssa pitää kuitenkin vielä ottaa rauhallisesti, ja vaikka kriittisin vaihe on ohi, mahdollisen maksavaurion vuoksi meille on varattu aika verikontrolliin ensi viikolle. Pikkuhiljaa tuntuu siltä, että omakin ahdistus alkaa hiljalleen laueta, mutta on vaikea edes käsittää miten läheltä-piti -tilanne tuo oikeasti oli. Fetan kohdalla jouduin seuraamaan sitä, miten elämä pikkuhiljaa katosi koirastani pois, nyt näin miten kaikki meinasi olla ohi aivan silmänräpäyksessä. Kumpaakaan en halua kokea uudestaan, enkä osaa kuvailla miltä se tuntuu kun kaikki kääntyikin parhain päin. Kaiken lisäksi Lolalla alkoi loppuviikosta varmaankin helteistä johtuen ripuli, joka ei ottanut loppuakseen millään. Kotona siis riittää tekemistä kakka-aromien tuulettamisessa ja veriläikkien moppaamisessa, vaan ovatpahan kaikki ainakin hengissä <3

2 kommenttia

  1. Voi Laura! Kylmät väreet kulki kun luin tätä! Voin vain kuvitella, miten järkyttävää tuo on ollut! Onneksi kaikki kääntyi parhain päin <3 Tsemppiä Tartolle toipumiseen ja hyvää kesää sinulle :)

    VastaaPoista
  2. Hyvä että kaikki kääntyi hyvin. Meillä kanssa Haltin kanssa vissiin oisko siitä nyt liki pari kuukautta niin käytiin päivystävällä kun neiti oli päättänyt repiä kidesoda pussin nurmikolle ja tietoa ei ollut oliko paljon syönyt. Ei onneksi missään kohtaa tullut oireita ja silti voin kertoa olevani paniikissa, että kohta se kuukahtaa tohon silmien eteen! Sitten oli tunnin verran tiputuksessa ja seuraava yö nesteytystystä, ruokaa ja ulkona ravaamista ja Halti oli vaan että mitä ihmettä sä ämmä touhuat mä haluun nukkua mutta silti oli tyytyväinen saamastaan runsaasta huomiosta. Meillä kanssa maksa munuais arvot piti käydä tarkistamassa ja niissä ei ollut mitään luojan kiitos. Eli ilmeisesti ei ollut yhtään syönyt ONNEKSI!

    VastaaPoista