Sisällön tarjoaa Blogger.

Kinnas luovuttaa - taas!

Sain tänään aamulla puhelun vieraasta numerosta, mutta tapojeni vastaisesti vastasin silti - onneksi! Soitto tuli nimittäin Koira-Kissaklinikalta, ja Kinnasta pyydettiin tulemaan verenluovutukseen. Muitakin luovuttajia oltiin tavoiteltu, mutta kukaan ei valitettavasti päässyt paikalle, ja koska meillä ei ollut (yllättäen) mitään suunnitelmia, pakattiin Kinnas -kissa ja pikkumies mukaan ja lähdettiin samantien matkaan.

Unohdin ihan kokonaan päivittää alkukesästä tänne blogin puolelle, että Kinnas oli jo kerran verensiirrossa viime huhtikuussa. Ensimmäinen luovutuskerta oli siis melkein heti testien ottamisen jälkeen, vaikka kovasti vitsailtiinkin siitä, ettei meidän pienestä kissasta saa verta kuin teelusikallisen. Se teelusikallinen tuli kuitenkin tarpeeseen, kun kissanpentu oli joutunut kyyn puremaksi. Silloinkin pääsin lähtemään samantien matkaan, ja odottelin klinikalla koko toimenpiteen ajan. Ensin Kinnas rauhoitettiin käytännön syistä ja sen kaulasta ajeltiin karvat pois, sillä veri otetaan kaulavaltimosta. Yllätyin silloin, miten nätisti Kinnas antoi vieraan ihmisen itseään tutkia (huom. jo ennen rauhoitusta) ja operaatiokin oli yllättävän nopea. Palkaksi saimme pari purkkia kissanruokaa ja vielä myöhemmin hyviä uutisia, kissanpentu oli nimittäin selvinnyt.

Tällä kertaa verenluovutuksen tarpeen aiheutti kissapotilaalla oleva vakava anemia, ja jätimme Kintaan hoitajille. Sillä oli nyt painoa tasan neljä kiloa, eli edelleen alle sen 5 kg suosituspainon ja toimenpiteen jälkeen Kinnas tarvitsikin nesteytystä. Päätimme antaa sen heräillä rauhassa ja pääsimme hakemaan sitä vasta iltaseitsemän jälkeen. Kaikki oli sujunut hyvin, mutta tippaletkun Kinnas antoi irroittaa vasta mun sylissä... Pääsin myös tapaamaan suloista pientä kissatyttöä, jonka olo oli verensiirron jälkeen kohentunut hienosti ja omistajien kanssa juttelun jälkeen olen entistä iloisempi, että pystyimme olemaan avuksi. On aina ihanaa nähdä, miten tärkeitä eläimet omistajilleen ovat!



Kinnas on tosiaan toimenpiteen jäljiltä oikein pirteä ja hyvinvoiva, joskin etutassujen siteet häiritsevät kovasti :) Itse olen vaan ihan haltioissani koko veripankkisysteemistä, jälleen kerran yksi syy viihtyä Turussa näiden mun onnettomuusalttiiden eläinteni kanssa. Koira-Kissaklinikalla on muutenkin uudet ja hienot tilat, mutta olin aivan liian herkistynyt, jotta olisin osannut kiinnittää niihin paremmin huomiota ;) Klinikan sivuilta löytyy vielä lisää tietoa veripankin toiminnasta.

Vauva -arkea

Kuten varmasti facebookista viimeistään on selvinnyt, meille syntyi lokakuun lopussa pieni poikavauva. Sunnuntaina 19.10 olin antanut koirat vanhemmilleni hoitoon toiveikkaana, josko tulisi jo lähtö synnärille... Ne toiveet kuitenkin karisivat päivän mittaan ja illalla olin taas oma ärtyisä itseni ja kiukuttelin, kun vauva ei ymmärrä syntyä ollenkaan. Ajelimme sitten iltamyöhään porukoilleni hakemaan koirat takaisin kotiin, ja juuri kun ajoimme kotiin parkkipaikalle multa meni lapsivedet. Kovin toiveikkaana soittelin tyksiin, josko saisin olla vielä yön kotona, mutta lupaa ei annettu ja lähdimme heittämään uudestaan (hyvin närkästyneitä) koiria hoitoon :D Kolmen aikaan yöllä poika sitten syntyikin eikä koirien tarvinnut olla yötä yksin kotona, eli kaikki sujui oikein hyvin :)

Koska olimme vauvan kanssa molemmat hyvävointisia, pääsimme jo keskiviikkona kotiutumaan ja vaikka oli ihanaa olla pari päivää rauhassa vain vauvaan tutustuen, oli vielä ihanampaa päästä kotiin ja rauhassa aloitella arkea koko perheen kesken. Muistan kun kesken synnytyksenkin mietin, että olisi vaan ihanaa päästä tyttöjen kanssa ottamaan nokoset :DD

Sami tuli siis hakemaan meitä sairaalasta, ja tytöt olivat takaluukussa odottamassa. Pysähdyimme kotimatkalla maankaatopaikalla, niin että ne saivat hetken riehua kanssani ulkona ja päästää suurimmat energiat ulos. Menin koirien kanssa edeltä kotiin ja Sami tuli vauvan kanssa perässä, ja päästimme ne yksitellen haistelemaan vauvaa. Lola marssi hyvin määrätietoisesti tutkimaan turvakaukalon sisältöä, lipaisi vauvaa poskelle ja kävi heti sen viereen makuulle. Uskoisin kyllä, että Lolan aikaisemmat kokemukset pienistä lapsista auttoivat, se kun tiesi heti mistä on kysymys. Tarto suhtautui tosin ihan yhtä hienosti, joskin vähän uteliaammin ja halusi koko ajan käydä nuuhkimassa pikkuista. Kinnas oli ainoa hieman järkyttynyt, ja ensimmäiset pari päivää se pysytteli omissa oloissaan.

Näiden kolmen viikon aikana sama meno on jatkunut, ja olen todella tyytyväinen koirien käytökseen. Kertaakaan ei ole tarvinnut puuttua mihinkään ja vauva on selkeästi osa omaa porukkaa. Lola käy mielellään vauvan lähelle makaamaan, enkä olisi uskonut, että noin kömpelö koiraa hallitsee niin tehokkaasti liikkeensä, ettei se vahingossakaan osu vauvaan. Tarto taas on siirtynyt öisin nukkumaan pinnasängyn viereen, ja edelleen se käy säännöllisin väliajoin katsomassa, että vauvalla on kaikki hyvin. Se myös reagoi erilaisiin itkuihin - pieni nälkäkitinä ei aiheuta mitään reaktioita, mutta kun vauva karjuu vaikka vatsavaivojaan Tarto ryntää heti sen luo. En ole missään vaiheessa estänyt koirien pääsyä vauvan luo, vaan päinvastoin antanut niiden aina tutkailla ja haistella silloinkin, kun vauva itkee, jotta ne tottuvat kaikkiin ääniin (ja hajuihin). Jos meillä on ollut vieraita, Tarto voi hieman vahtia, mutta mun mielestä se on ihan suotavaakin. Myös Kinnas on lämmennyt viime viikkojen aikana, ja nykyään se pyörii jaloissa ja sylissä ihan niinkuin ennenkin.

Ensimmäinen vaunulenkki tehtiin noin viikko synnytyksestä, ja pikkumies nukahtaa onneksi samantien, kun pääsee raittiiseen ilmaan. Meillä on ihan huippuhyvät vaunut, Brion Happyt, joiden kanssa voi kulkea vähän epätasaisemmassakin maastossa eikä koirat saa niitä heti kaadettua ;) Vielä en ole kokeillut lenkittää molempia koiria ja vaunuja yhtä aikaa, mutta molemmat kulkevat yksittäin tosi nätisti. Tarto tekee jonkinlaista paimennusta koko lenkin ajan, se marssii koko ajan edestakaisin mun ja vaunujen väliä ihan kuin varmistaakseen, että pysytään kasassa :D Tarto myös yllätti positiivisesti yhdellä iltalenkillä, kun vastaan tuli Samin kaveri aivan järjettömässä kännissä ja koitti jutella meille jotain. Tarto meni heti miehen ja mun ja vaunujen väliin ja aloitti todella vakuuttavan murinan. En halunnut puuttua siihen mitenkään, ja mieskin uskoi, että on parempi jatkaa matkaa... Ja heti kun "tilanne" oli ohi, Tarto oli taas oma iloinen itsensä.

Vaikka meillä ei vielä mitään varsinaista päivärytmiä olekaan, olen pikkuhiljaa päässyt koirienkin kanssa ulkoilemaan enemmän. Ensimmäiset pari viikkoahan ne olivat aika vähäisellä liikunnalla, ja tunsin jo hirveää syyllisyyttä, vaikka eivät ne tainneet mitenkään suuremmin kärsiä. Nyt olen ehtinyt jo Tarton kanssa hieman tokoilemaan, ja parina iltana ollaan tehty Samin kanssa yhdessä vähän pidempi iltalenkki vaunujen kanssa niin, että koirat pääsevät juoksemaan vapaana myös. Sen lisäksi, että koirat tarvitsevat ulkoilua, pysyn itsekin järjissäni, kun saan vähän liikuntaa...