Arki ilman Lolaa tuntuu kummalliselta, ja vaikka toisaalta yhden koiran (ja vauvan) kanssa on helppoa, olen edelleen sitä mieltä, että kahden koiran kanssa pääsee helpommalla. Olen ottanut hirveästi stressiä siitä, miten saan Tartolle tarpeeksi liikuntaa. Yksinään se ei juokse ja tuntuu, että päivät kuluvat lähinnä Tarton kanssa lenkkeilessä. Avuksi ollaan otettu frisbee ja pk -viestin alkeet, canicross ja koirakaverit. Tänään Tarppa sai viettää todellista ystävänpäivää, kun Jaana tuli ihanaisen Rolle -bortsun kanssa metsälenkille, ja 2,5 tuntia hujahti ohi vauhdilla. On ihanaa, kun oma koira on niin sosiaalinen, että se tulee kaikkien kanssa toimeen, mutta olen itse aika tarkka siitä, etten huoli ketä tahansa vierasta rekkua leikkikaveriksi :D Kaihoten muistelen raskausaikaakin, kun itse tallustelin hyvin hitaasti ja tytöt painelivat hurjaa kyytiä milloin missäkin. On tässä tietysti jotain hyvääkin, Tarto käyttäytyy remmissä tosi hienosti, pikkumies saa vetää vaunuissa kunnon päikkäreitä ja mulla ei enää ole raskauskiloja karistettavaksi...
Luulen, että tämä yksikoiraisuus vaatii edelleen totuttelua niin mulla kuin Tartollakin, mutta onneksi vauva ja muutto ja valioliiga pitävät tiukasti arjessa kiinni...
PS. Mitäs tykkäätte blogin uudesta ilmeestä?
